Toipilaana

Torstaina 17. tammikuuta ne sitten lähti. Pepen pallit nimittäin! Mutta eipä tuo kaveri vielä ainakaan ole edes huomannut puutettaan.

Homma meni tosi näppärästi ja kukkarokin keventyi oletettua vähemmän. Ja samalla sai kyytiä takahampaisiin kerääntyneet hammaskivet.

Aika oli varattu 15.30 ja mentiin silloin vastaanotolle, lääkäri kuunteli sydämen, teki vähän laskeskelmia ja antoi rauhoittavan piikki peppuun. Ei mitään reaktiota. Ja sitten odotellaan, odotellaan ja odotellaan. Pepehän ei nimittäin voi antaa periksi, että vähän väsyttää! Lääkäri teki rauhassa kaikki tarvittavat lääketoimitukset ja kirjasi meidät koneelle. Ja senkin jälkeen vain odoteltiin. Sammuihan se viimein! Sitkeä pirulainen. Lääkäri vei koiran operaatiohuoneen puolelle ja minä sain käskyn tulla tunnin päästä takaisin. Piti tosin peitto käydä tuomassa vielä ennen kuin sain lähteä kaupassa käymään.

 

Oli se kyllä jotenkin vaan häijy tunne jättää kanttuvei koira sinne ja vaan lähteä kauppaan, mutta hyvissä käsissähän tuo on. Ehkä minua vaan jännittää nukutus tavallista enemmän, sillä Nasu-marsu ei siitä oikein selvinnyt. Onhan koiralla ja marsulla koko eroa ja tässä tapauksessa toinen oli sairas, toinen ei, mutta silti se jotenkin tuntui kurjalta. Pienen piristyksen kuitenkin antoi se, että muistin Pandan tehtaanmyymälän olevan aivan vieressä! Äkkiä sinne!

 

Ja sitten olikin aika mennä hakemaan pallitonta pikkumustaa. Siellä se lattialla rötkötti peiton alla ja odotti kyytiä kotiin. Oli jo heräilemässä, sillä tajusi minun olevan siinä vieressä. Kevensin lompakkoa ja sain 17,5 kiloa lötköpötkö cockeria kannettavaksi autoon. Kotona kannoin koiran sisälle, omalle paikalleen lepäämään peittojen alle.

Tässä ollaan juuri tultu kotiin.

 

Oltiin kotona siinä klo 17.00 ja n. klo 20.00 alkoi vähän nostelemaan jo päätään. Tais tajuta, että ruoka-aika on lähellä! Kymmenen uutisten aikaan jo koitti nousta ylös, mutta takajalat eivät vielä ihan kantaneet. Yhdentoista aikaan päästiin sitten jo käymään pikkupisulla, hihnassa tietenkin. Iltapisun jälkeen laitettiin törppö päähän. Eikä sen kanssa tietenkään voinut liikkua -saati nukkua. Yö meni melkein kokonaan valvoessa niin koiralla kuin minullakin, mutta neljän jälkeen aamuyöstä molemmat tais sammua. Tai minä ainakin. Onneksi oli perjantai vapaa, en olisi kyennyt parin tunnin unilla lähtemään töihin. Perjantai meni tötteröön totutellessa ja aamupäivällä Pepe alkoi jo olla täysin hereillä.

Ensimmäinen tötterö oli hieman liian suuri. Toisen kanssa elo
oli jo helpompaa.

 



Muutaman päivän päästä pystyi nukkumaan rennosti.
On muuten haava helppo tarkistaa, kun kaveri nukkuu
aina näin!

Kipuja sillä ei tuntunut missään vaiheessa ihan hirveesti olevan. Mutta parina ekana päivänä annoin kuintekin kipulääkkeen. Nyt jo ollaa törppöön totuttu ja vauhti on yhtä kova kuin aikaisemminkin. Välillä jäädään vähän kiinni johonkin, mutta kun täysiä vaan rusikoi kuuppaa eteenpäin, niin siitäkin selviää. Törppö ei taida tuollaista käsittelyä paria viikkoa kestää. Haava näyttää ihan hyvälle, joten se varmaan ens viikonlopun jälkeen voi jo harkita törpöstä luopumista.

Mitenhän tuon sähköjäniksen sain pidettyä aloillaan siihen asti, että saa taas alkaa riekkumaan?

Ainiin. Pakko mainita luottamuksesta, mikä koiralla mua kohtaan on. Alussa vähän jännitti olla lääkärin pöydällä, joten Pepe puski oikein päätä rintaa vasten, kun hakien turvaa. On se vaan niin mainio pieni otus! <3




Säälipisteitä ja rapsutuksia kerjäämässä.