Iltapäivällä murtui Pepen jääkausi Paavoa kohtaan. Siis leikin suhteen. Eikä Paavokaan enää pasko pelosta alleen kun Pepe hieman rajuhkoilla otteilla leikkisi. Vielä ei oikein voi nukkua samassa huoneessa, mutta sisälläkin jo siedetään paremmin.
Mutta tästä iloisesta leikkitapahtumasta on pirun vaikea saada kuvia. Tässä kuitenkin muutama otos. Kuvat ei mitenkään laadukkaita, mutta hauskoja ilmeitä sieltä löytyy!
Eilen haettiin pikku herra kotiin. Paavo siitä sitten tuli. Aluksi olin varma, että se on Papu, kun on ruskea, mutta kaveri vaikuttanut yhtään Pavulle. Oon varmaan vuoden päivät listannut P:llä alkavia nimiä puhelimeen sitä mukaa kun niitä mieleen tulee. Tässäpä vaihtoehtoja: Putte, Pontus, Pinssi, Pinni, Puntti, Pulmu, Penni, Pilke ja Puhti.
Kennelnimeltään herran on Namusillan Väinämöinen. Joskin tyyppi on rekisteröity mustaksi, kun herrasmiehet meni siruttajalta sekaisin. Mutta eihän se väri koiraa miksikään muuta. Ja jos joku joskus haluaa jalostukseen käyttää, hänen on tunnettava meidän eikä katsottava pelkästään värin perusteella koiranetistä.
Mutta Paavo siis ollut nyt yhden illan ja yön meillä. Autossa hetki tutkailtiin ja sitten nukuttiin. Kämppää tutkittiin aluksi varovaisesti, sitten jo vähän rohkeammin. Oma paikka ei ollut mitään verrattuna Pepen ihanaan säkkituoliin, josta Pepe ajettiin pois. Pepe muutenkin vähän karttaa pentua, vaikka aamulla jo koitti hieman leikkiä sen kanssa.
Nytkin Pepe istuu tuossa vieressä kun kertoen, että "hei, pentu huutaa kylpuhuoneessa portin takana menepäs tarkistamaan tilanne." Menen, menen mutta en sillon kun se huutaa. Yritän opettaa olemaan yksin edes toisessa huoneessa. Lomaa on vain tämä viikko ja maanantai. Tiistaina pentua kohtaa karu totuus: se joutuu olemaan yksin osan työpäivästä.
Aika äänekäs kaveri tää tuntuu olevan, vai olenko vaan unohtanut mitä Pepe teki pentuna. Jos sitä ärsyttää, se huutaa, jos on vähän ikävä se huutaa. Jos on tylsää, se huutaa. Jos hän haluaa huomioo, hän huutaa. Mutta hän myös ilmoittaa huutamalla, milloin on hätä. Ja häneltä leikattiin kynnet aamulla ilman huutoa.
Eilisen tokokokeen jälkeen melkein sain itkupotkuraivarin!
Pepellä ei pientä yritystäkään tehdä hommia.
Haisteli, haistatteli ja oli kun laama. Keskeytin kokeen. Ja
joo, seuraamisenkin voi nollata kun koira löntystelee perässä ja jää
haistelemaan kaikkea mahdollista. Ja istumisessakin voi vaan lähteä
haahuilemaan ja tarkistamaan mihin se ihana haju menee... *Tsiljoona
kirosanaa!!!*
Ärsyttää niin hemmetisti kun ei osaa korjata tilannetta,
mikä koko ajan vaan pahenee. Kohta se varmaan oppii, ellei ole oppinut jo että
koetilanteessa voi ja pitää aina käyttäytyä näin. Sillonhan ohjaaja ei pysty
sanomaan asiasta mitään...
Eli Pepe kyllä osaa evl liikkeet ja tekee treeneissä tosi
kivasti, hyvällä fiiliksellä ja täysillä. MUTTA kun mennään kokeeseen, koiran
fiilis romahtaa ja siitä tulee perässä vedettävä laama, joka juuri ja juuri
pystyy tottelemaan edes vähän. Nyt tuli lisänä järjetön haistelu, mistä jo
luulin että päästiin eroon. Ehkä se on jotain sijaistoimintaa?
Mutta mitä hemmettiä mä tässä tilanteessa nyt voin tehdä? Okei,
jännitän itse kokeita, sillä onhan se viimeinen ykkönen haussa. Toisaalta
tsemppaan koiraa parhaani mukaan ja koitan olla pirteä, iloinen ja palkata sitä
kehuin sen minkä pystyn. Treeneissä sujuu palkattomuus ongelmitta eli siitä ei
(kai) ole nyt kyse. Voiko koira haistaa jännityksen minusta ja reagoida siihen
noin voimakkaasti? Ideoita otetaan vastaan. Kertokaa toki omia kokemuksia tai
kouluttajavinkkejä kelle mennä hakemaan apua. Psykologin puheille?
En enää tiiä. Multa loppuu keinot. Ja kohta motivaatiokin.
Ja pinna on katkennut jo.
- matkalla kisapaikalle jarrut oli tulessa ja eka stoppi moottoritiellä Toivakassa
- raidetanko S-mutkalla (parin tunnin ajon jälkeen)
- vetari vaihdettiin puolilta öin
Lopputulema:
- jarrut paremmassa kunnossa kun koskaan
- raidetanko suoristettu ja vahvistettu
- uusi vetari vaihdettu ja toimii hyvin
- yhtään ikkunaa ei rikki
- BJ sai mutakasteen, samalla myös kaikki mukana olleet tavarat
Finland Trophy Retro ajettiin tänä(kin) vuonna Hirvensalmen maisemissa pe-la 4.-5.10.2013.
Kamat pakattu ja intoa puhkuen lähdettiin matkaan. Mutta sitä iloa ja riemua kestänyt kuin parikyt kilsaa. Alkoi nimittäin läskileidi hyytymään mäkiin siinä määrin, että jotain on jumissa. Ratin ja penkin välissä oltiin hyvinkin tietoisia siitä, mikä mättää mutta apukuski koitti vielä hienovaraisesti pitää tunnelmaa yllä. V-käyrä oli nimittäin aika korkealla viereisellä penkillä. Pakkohan se oli sitten pysähtyä tutkimaan (jäähyttelemään) niitä jumiutuneita jarruja moottoritien sivuun.
Voinen sivuhuomautuksena sanoa, että Vaajakosken ABC:n jälkeen ennen Toivakan risteystä ei muuten ole YHTÄÄN levähdyspaikkaa. Sillä välillä ei kannata rikkoa autoaan, joutuu kiipeämään muurin yli tai vähintääkin hirviaidan jos meinaa tieltä päästä pois.
Meidän ei tarvinnu. Uhrattiin juomavedet jarrujen jäähytykseen ja Aki kävi aarrekartan kansa auton alla jotain säätämässä, pienet nytkytykset edestakas ja matka pääsi jatkumaan. Auto liikkui ja oltiin vielä aikataulussakin, joten V-käyrä lähti ratin takanakin laskuun.
Jarrut palautui lähes normaaliksi matkan aikana ja voitiin ilmoittautua kisaan osallistuvaksi, hakea leima autoon ja mennä odottelemaan ohjaajakokousta ja lähtölaukausta.
Pimeä ei yllättänyt, mutta tuli nopeasti
Katsastuksessa vielä aurinko paistoi
Kahdeksalta perjantai iltana päästiin sitten maastoon. Alkuun tietenkin perinteinen ensimmäisen rastin panikointi: ei täältä mitään löydy, missä me ollaan, oho, hups, tuollahan se olikin. Mutta kyllä se siitä alkukankeuksien jälkeen taas lähti menemään, kunnes...
Pari tuntia möyrittyä ohjaus ottaa ihmeen huonosti kommennusta vastaan. Kääntyy kyllä, mutta ei kunnolla. Kurkkaus auton alle osoitti, että raidetanko on s-mutkalla, siitäköhän se johtuisi. Ei muuta kun nilkuttaen varikolle. Pellolla pyöritellen kuului myös se tuttu nakutus- mutta kummalta puolelta? Rouvaa ei uskottu, vaan piti minunkin hypätä puikkoihin ja todistaa, että oikean puolen vetari se on. Tämä ei päässyt yllättämään, sillä kahdessa aikaisemmassakin ajossa on vetari sanonut sopimuksen irti, siispä kaksi varavetaria oli matkassa mukana!
Syvällä suossa.
Puolen yön pitstop: ukko auton alla ja akka keittelee hernerokkaa. Joku taisikin todeta, että kyllä on palvelu hyvää. No mut eihän sitä hyvää kisa-aikaa hukkaan heitetä! Ei musta korjauksissa mitään apua ole. Vaikka vaihto meni vajaassa tunnissa, jäi meiltä illan yleisörastit hakematta. Siis takaisin mettään.
Seuraava mainittava episodi oli siinä neljän maissa aamuyöllä. Sarjassa parhaat ideat tulevat aina tähän aikaa vuorokaudesta!
Päätettiin heittää kolikolla mennäänkö mudan yli seuraavalle rastille, vai kierretäänkö kuivaa reittiä pitkin. Jos tulee numeropuoli ei mennä, kuten mä ehdotin, jos kuvapuoli mennään, kuten Aki ehdotti. Jei, tuli numeropuoli! Ja suunnistin kuivan kautta rastille, joka saatiin helposti. Ei palattu samaa reittiä ja kas kummaa -taas oltiin siinä muta-altaan reunalla. No eihän se niin pahalle enää täältä suunnasta näyttänyt, joten vinssi viritykseen ja yli.
Läskileidi upposi, kuten oltiin odotettukin, mutta keskikohdalta kuoppa olikin vähän syvempi mitä aavisteltiin, minkä seurauksena taakse tuli 30-40cm mutaa sisälle ja eteen "vain" 15-20cm. Eihän siinä mitään jos autossa ei olisi sisustusta tai jos takana ei olisi ollut kaikki tavarat! Eväät, osa vaatteista, työkalut... kaikki allover mudassa! Ajovalotkaan ei oikein kestänyt pientä sukellusta. Naps! vaan kuului molemmilta puolelta kun meni veden alle. Ylös ryömittäessä olikin sitten umpiot täynnä vettä. Ja mitä me tehdään tilanteessa? Nauretaan ihan hervottomana! Olihan kello sentään 4.30 aamuyöllä. Matka jatkuu astetta kosteammassa ja aromikkaammassa kulkupelissä.
Hupsista!
Muitakin pieniä kauneusvirheitä onnistuttiin saamaan: vasen lokari rullalla, oikean puolen astinlauta irti ja takana valo tumpsahti rikki puuta vasten, mutta siinäkin polttimo pysyi ehjänä! Kumpikaan ajajista ei saanut fyysisiä vammoja, jos ei lasketan sitä, että Aki heitti vasaralla mua polveen. "halusi vain auttaa". Jep.
Mutta Paavo siis ollut nyt yhden illan ja yön meillä. Autossa hetki tutkailtiin ja sitten nukuttiin. Kämppää tutkittiin aluksi varovaisesti, sitten jo vähän rohkeammin. Oma paikka ei ollut mitään verrattuna Pepen ihanaan säkkituoliin, josta Pepe ajettiin pois. Pepe muutenkin vähän karttaa pentua, vaikka aamulla jo koitti hieman leikkiä sen kanssa. 
Pari tuntia möyrittyä ohjaus ottaa ihmeen huonosti kommennusta vastaan. Kääntyy kyllä, mutta ei kunnolla. Kurkkaus auton alle osoitti, että raidetanko on s-mutkalla, siitäköhän se johtuisi. Ei muuta kun nilkuttaen varikolle. Pellolla pyöritellen kuului myös se tuttu nakutus- mutta kummalta puolelta? Rouvaa ei uskottu, vaan piti minunkin hypätä puikkoihin ja todistaa, että oikean puolen vetari se on. Tämä ei päässyt yllättämään, sillä kahdessa aikaisemmassakin ajossa on vetari sanonut sopimuksen irti, siispä kaksi varavetaria oli matkassa mukana!
